We finally have our results from Thailand! If you have not previously followed our blog, I will give you a brief update: In December 2016, Anu, Ella and myself travelled to Phuket in Southern Thailand to study the abundance and chemical composition of microplastics on sandy beaches. Plastics is one of the most severe threats against marine life today. We were looking for tiny pieces of plastic called microplastics that have been found worldwide, but Southeast Asia has been severely underrepresented in microplastic studies although it is one of the countries contributing most with plastic pollution globally. So we took out our shovels and sampled sand, both at the beach and beneath the surface at 5 and 10 meter. In total, we got 55 bags of sand!     

Ella sampling at 5 meter. 

We found microplastic particles on all of the studied beaches except one. We also found particles at the 10 meter depth. The particles were composed mostly of polyethylene, which is the most common plastic type in the world. Most of the polyethylene particles were identified as high density polyethylene, which is the material used in bottles, chemical containers such as shampoo or laundry bottles and toys. We also found polystyrene, used in the styrofoam take away boxes, polyester commonly used in fabrics and ropes as well as paint components. The material used in plastic bags and single use plastics, low density polyethylene, was only sparsely found. This may be because of its low density, making it float in the surface waters instead of sinking into the sand.  

The results were somewhat surprising since we were expecting to find hundreds of microplastic pieces in the sand, but we only found a few pieces on all of the beaches. This was even more surprising given that there was a whole lot of macrolitter lying around on all beaches, everything from washed up flipflops to bags and bottles. Clearly, the plastic must be ending up somewhere else than in the sand, the only question is where!

Anu sampling sand on the beach of Bangtao in Northern Phuket. 

Ella analysing the chemical composition of the particles.  

We might have been looking at the wrong depth, or at the wrong places on the beach since many of the beaches were several kilometers long, or then the plastic is simply transported somewhere else. Another explanation is that the microplastic is broken down to even smaller pieces of plastic that went undetected. One theory is that microplastic accumulates in deep sea sediments. Obviously, we still need to track down the plastics in order to better understand its life cycle and ultimate destiny in the ocean!

Plastics has been found in surprising places of the world, like the deep sea trenches, isolated islands far away form human settlement and in the stomachs of marine animals. The new technology is showing us this plastic in deep sea core samples, on satellite images and in devastating pictures of stranded whales. We can no longer close our eyes from it. We need to stop using single-use items, become better at recycling the plastic we use and invest in new, biodegradable materials. These goals are not utopistic, they are already partly achieved, especially here in our Nordic countries. We just need to make the solutions available and affordable for everyone. Environmental pollution knows no borders so it would certainly be a win-win for everyone.  Read our full report here.      

A beach full of junk on Henderson Islands, an uninhabited island located in the middle of nowhere between the coasts of New Zealand and  South America. Photo Jennifer Lavers/AP.

Olemme saaneet tutkimuksemme päätökseen! Ellet ole seurannut blogia aikaisemmin, seuraa lyhyt tilannekatsaus: Lähdimme joulukuussa 2016 Anun ja Ellan kanssa Thaimaan Phuketiin tutkimaan rantahiekasta löytyviä millimetriluokan muovihiukkasia, niin sanottuja mikromuoveja. Etsimme mikroskooppisia muoveja sekä rantavyöhykkeestä että pinnan alta 5 ja 10 metrin syvyydestä.  Muovi on merkittävä ympäristöhaaste, sillä se on hyvin pysyvää, kelluu ja kulkeutuu mereisiin ravintoketjuihin. Mikromuoveja on tavattu sekä pintavesistä että pohjasedimenteistä ympäri maailmaa, mutta Kaakkois-Aasiassa mikromuovin esiintyvyyttä ei ole juurikaan tutkittu huolimatta siitä, että Kaakkois-Aasian maat kuuluvat maailman eniten muovijätettä tuottaviin maihin. Ryhdyimme siis kaivuuhommiin ja lapioimme 55 säkkiä täyteen hiekkaa analyyseja varten!  

Anu ottamassa koenäytettä Racha Yain saarella joulukuussa 2016. 

Löysimme mikromuoveja kaikilta tutkituilta rannoilta yhtä lukuunottamatta. Kemialliset analyysit paljastivat tavallisimmaksi materiaaliksi korkeantiheyden polyetyleenin, jota käytetään esimerkiksi pulloissa (juomapullot, shampoo, pesuaineet), leluissa ja putkissa. Muita tavallisia materiaaleja olivat polystyreeni, jota käytetään esimerkiksi styroksisissa take away-rasioissa ja polyesteri, jota käytetään esimerkiksi naruissa, liinoissa ja tekstiileissä, sekä maalin osia. Muovipusseissa ja pakkausmateriaaleissa käytettävää matalantiheyden polyetyleeniä emme juurikaan tavanneet, mikä saattaa johtua sen alhaisesta tiheydestä joka saa sen kellumaan pintavesissä.

Tulokset olivat jokseenkin yllättäviä, sillä satojen hiukkasten sijaan löysimme niitä vain muutamia per ranta. Tämä oli erityisen yllättävää ottaen huomioon isompien muoviroskien määrän, sillä niitä esiintyi runsaasti kaikilla rannoilla. On siis selvää, että roskat joutuvat jossain vaiheessa mereen, mutta ilmeisesti ne eivät kuitenkaan jää paikalliseen hiekkaan lojumaan. 

Ella lapioimassa hiekkaa Bangtaon rannalta tammikuussa 2017. 
​
Ehkä etsimme mikromuoveja väärältä syvyydeltä; erään tutkimuksen mukaan syvän meren alueet (3500 metriä) toimivat muovien hautausmaana. Vaihtoehtoisesti mikromuovit hajoavat tietyn koon saavutettuaan nopeasti vielä pienimmiksi mikro- tai jopa nanoluokan hiukkasiksi joita emme pystyneet paljain silmin havaitsemaan näytteissämme. On selvää, että emme vielä ymmärrä kaikkea mikromuovien kierrosta ja lopullisesta kohtalosta mereisessä ympäristössä.

Muovijätettä on löydetty yllättävistä paikoista; eristetyiltä, kaukana ihmisasutuksesta olevilta saarilta, syvän meren pohjilta ja valaiden vatsalaukuista. Uusi teknologia on tuonut ongelmat uudella tavalla silmiemme eteen satelliittikuvien, syvien alueiden näytteenottimien ja rantautuneiden valaiden valokuvista. Emme voi enää ummistaa silmiämme näille ongelmille. Meidän on vähennettävä kertakäyttöisten esineiden käyttöä, parannettava muovin kierrätystä ja panostaa biohajoaviin materiaaleihin. Tämä ei ole utopiaa, sillä näitä asioita tehdään jo meillä Pohjoismaissa. Ratkaisujen ja hintojen tulisi vaan olla sellaisia, että niitä voidaan käyttää maailmanlaajuisesti. Ympäristöongelmat kun eivät tunne maan rajoja.  Koko raportti luettavissa täältä!

Kaiken kokoisia ja värisiä roskia keskellä Tyyntä valtamerta sijaitsevalla Henderson Islandilla. Saarella ei ole koskaan ollut ihmisasutusta. Kuva Jennifer Lavers/AP  

About a month ago, a miracle that almost seemed to good to be true was observed in Finland. A lake called Littoistenjärvi in the southwestern part of Finland was treated with a chemical called polyaluminium chloride, transforming the water from a nasty looking brownish algal soup to crystal clear, turquoise water with a 10 meter visibility. The transformation was absolutely incredible and lake Littoinen gathered tourists and divers from all over Finland to personally observe the miracle.     

Lake Littoinen, before and after treatment. Photos by YLE and Turun Sanomat. 

Of course, the miracle was in fact too good to be true. After only about three weeks, disappointed divers had to return home without seeing the smallest glimpse of the crystal clear water since the lake had returned back to its formal, brown pea soup state. The result was that 160 tonnes of chemicals had been wasted and tonnes of kilograms of fish had died.

The lake has been heavily eutrophicated since 1980´s as a result of an increased inner phosphorus load, altering the composition of vegetation and fish species. The reason for this is partly unknown, but it seems that the climate becoming warmer plays a big part in the process. The phosphorus load coming from outside, for instance agriculture, has decreased in recent years so we are dealing with substances that got into the ecosystem decades ago. This is a scary thought when you really think about it-  the way we treat nature today has consequences for several future generations, including your grand grandchildren.    

Poisonous cyanobacteria in Inkoo, Finland in autumn 2015. Blooms of cyanobacteria are often related to inner phosphorus loads and warm conditions.   

This fact is something all of us have been taught since elementary school, but how often do we really reflect on this? Why do we still keep on doing business as usual, even though we should be radically changing our habits? When it comes to ocean pollution, there are probably three major reasons that the Economist highlighted in a recent article. The first explanation is the classic "out of sight out of mind"-one. Since the ocean is seen as something endlessly big, people think that anything can be dumped in there. I remember being told that my great grand dad rowed out together with his kids to dump an old oven in the ocean when he no longer needed it. Of course, the oven is still there with all its harmful chemicals already leaked out, right by the beach where me and my kids swim in the summer. Thanks great grand dad! I have also bumped into old fridges, car tires and an endless amount of smaller trash while diving. 

The second reason for ocean pollution is that nobody owns or governs big parts of marine areas. People have a tendency to take care of their own property, where as other peoples, or even worse, common property is treated like s*it. The idea that common property is also common responsibility seems totally strange to a large portion of the people, even entire nations (thank you Donald Trump)! 

Trash on the beach of Nai Harn in 2017, Thailand. 

The third reason is that oceans are heavily affected by global, larger processes, such as global warming, pollution and over fishing. This in turn leads to dramatical changes such as ocean acidification, species loss and even the disappearance of entire ecosystems such as coral reefs. People, this is the time to wake up and save your grand kids! The improved technology is showing us the problems; satellite images of disappearing reefs, increased water temperatures, ever growing garbage patches and disappearing marine life.

There are no quick fixes to problems that have been going on for decades. What does exist is intellectual people, good will and changes of attitudes that we can all contribute to. Teach your children about the importance of sustainable living, cut back on your own carbon footprint by eating less meat, tell the stores you do not want the single use plastic and vote for representatives that think the environment is important. After all, there can be no economic growth if the environment falls apart.  ​
​​

Noin kuukausi sitten saimme lukea todellisesta ihmeestä kun samea ja puuroinen Littoistenjärvi Turussa muuttui yhdessä yöksi kirkkaaksi, turkoosivetiseksi järveksi. Näkyvyys oli paikoin jopa kymmenen metriä, päihittäen monet trooppiset sukelluskohteet. Kirkastus saatiin aikaiseksi 160 tonnilla polyalumiiniklorodia joka reagoi sameueden aiheuttavan fosforin kanssa. Ihmiset ympäri Suomea matkustivat Littoisiin nähdäkseen ihmeen omin silmin.   

Littoistenjärvi ennen ja jälkeen kemiallisen käsittelyn. Kuvat YLE ja Turun Sanomat. 

Ihme oli kuitenkin liian hyvä ollakseen totta, sillä  jo muutaman viikon kuluttua sukeltajat saivat palata koteihinsa pettyneenä; kirkasvetinen järvi oli muuttunut takaisin hernekeittomuotoonsa eikä supernäkyvyydestä ollut tietoakaan jäljellä. Kuusi rekallista kemikaalia oli heitetty kankkulan kaivoon ja tuloksena oli ainoastaan muutama tuhat kiloa kuollutta kalaa.

Littoistenjärven ongelmat alkoivat jo 1980 luvulla kun lajisto alkoi pikkuhiljaa muuttua veden sameuden myötä, nopeasti muuttaen ennen hyväkuntoisen järven sameaksi hernerokaksi. Syynä muutokseen oli kasvanut fosforin määrä vedessä. Suojelutoimet käynnistettiin nopeasti, mutta silti järven kunto muuttui 2000-luvun alussa yhä huonommaksi ja lopulta päädyttiin tähän radikaaliin päätökseen. Nykyisin järven suurimpia ongelmia on sisäinen kuormitus, eli happikadon aikaan pohjasedimentistä liukeneva fosfori.  Huono kunto johtuu siis osittain vuosikymmeniä sitten veteen joutuneesta fosforista! Tämä on ajatuksena pelottava -  nykyhetken ympäristöpäätökset heijastuvat monen sukupolven päähään ja mahdolliset ongelmat jäävät lapsenlapsemme ratkaistavaksi!

Tämä ikävä tosiasia tuskin tulee kenellekään yllätyksenä. Miksi sitten jatkamme samaan malliin vaikka tiedämme että toimintamme on ihmiskunnalle ja koko planeetalle destruktiivista? Brittijulkaisu the Economist nostaa tuoreessa artikkelissaan esille kolme syytä.  Ensimmäinen syy on klassinen "poissa silmistä poissa mielestä"-selitys. Miellämme meret loputtoman suureksi altaaksi jonka syövereihin kaikki katoaa. Muistan kuulleeni tarinoita iso-isoisästäni joka souti Inkoon kesämökkimme edustalle dumpatakseen vanhan, tarpeettomaksi jääneen uunin. Samaisen lahden rannoilla uivat tänään hänen lapsenlapsen lapset. Kaikki elektroniset komponentit ja haitalliset kemikaalit ovat luultavasti jo liuenneet veteen. Kiitos isoisoisä! Sukellusten aikana olen törmännyt myös esimerkiksi vanhoihin jääkaappeihin, auton renkaisiin ja lukemattomiin muihin pienempiin roskeihin.

Toinen selitys merten käsittämättömään kaltoinkohteluun on se että suuri osa merialueista ei ole minkään maan hallinnan alla. Meillä ihmisillä on tapana pitää huolta omasta omaisuudestamme, mutta kun kyseessä on jonkun muun omistama tai jopa julkinen omaisuus, kohtelemme sitä kuin saastaa. Ajatus kollektiivisesta ympäristövastuudesta tuntuu olevan täysin vieras monelle, jopa valtiotasolla. Kiitos Donald Trump!    

Roskia Nai Harnin turistirannalla 2017. 

Kolmas syy liittyy laajempiin ympäristöongelmiin, jotka heijastuvat meriekosysteemehin. Näihin kuuluu muun muassa ilmastonmuutos, saasteet ja liikakalastus, johtaen dramaattisiin muutoksiin kuten lajien massasukupuuttoon, merten happamoitumiseen ja kokonaisten ekosysteemien katoamiseen. Meidän täytyy herätä ja tehdä asioille jotain nyt! Emme voi jättää näitä ongelmia lastenlastemme ratkaistavaksi! Kehittynyt teknologia on tuonut ongelmat eteemme uudella tavalla, emme voi enää sulkea silmiämme niiltä. Satelliittikuvissa näkyvät kutistuvat jäätiköt, kasvavat roskalautat ja lämpökamerat paljastavat vesimassojen kiihtyvän lämpenemisen. Kalakannat ovat jo romahtaneet ja puolet maailman koralliriutoista hävinneet.

Nopeita ihmeratkaisuja ei ole olemassa. Sen sijaan on olemassa valtava määrä fiksuja ihmisiä jotka voivat opettaa lapsilleen kestävän kehityksen merkityksen ja muuttaa pieniä asioista elämässään. Voimme alentaa hiilijalanjälkeämme syömällä vähemmän lihaa, voimme antaa kaupoille ja tuottajille palautetta turhasta muovin käytöstä ja voimme äänestää valtaan ihmisiä, jotka pitävät ympäristöä tärkeänä asiana. Loppujen lopuksi, taloudellinen kasvu on täysin mahdotonta jos ympäristö romahtaa.